Orpokoti, Kambodza.

Eilen oli ihan mahottoman upea päivä. Upea hetki, vaikka olinkin silmät punasena ja vetisenä lähes koko ajan. Vuokrattin pyörät ja mietittiin seuraavaa siirtoa Siem reapissa. Mitä tehdä, kun kaupunki oli koluttu jo läpi ja temppelit nähty. Ajateltiin tehdä päivän hyvä työ. Lähettiin karkkikauppaan ja käytiin ostamassa tikkareita ja keksejä ihan mahoton määrä. Pieni kartanlukuhetki ja pyöräntangot kohti orpokotia.

Saavuttiin orpokodin ulkopuolelle muutaman eksymisen jälkeen ja avasin orpokodin oven. Pienet lapset opiskeli englantia bambumajassaan. Muutama vilkuili meitä, heilutti käsiään ja hymyili. Paikan ohjaaja otti meijät ilosena vastaan, esitteli paikkoja ja kertoi miten Siem reapin orpokoti käytännössä toimii. Paikka ei ollut kaikille orpokoti, vaan mahdollisuus. Mahdollisuus saada kouluttautua ja hyvä elämä. Mahdollisuus nauttia ja nauraa.

Ohjaaja kertoi, että suurimmalla osalla lapsista on perhe. Perhe, joka asuu maalla missä ei oo yhtään sähköä tai ruokaa. Missä puhdasta vettä löytyy muutama tilkka kaivon pohjalta. Lapset saa käydä kotonaan kolmen kuukauden välein, muuten he asuu tuolla väliaikaiskodissa. Osa lapsista oli myös orpoja ilman vanhempia, ilman perhettä, ilman kaikkea. Tarinat oli aika uskomattomia ja sydäntä raastavia. Mitä kaikkea nää ihanat lapset on joutunut joskus kokemaan. Oli silti helpottavaa nähdä kuinka upea mahdollisuus heille oli nyt annettu. Lapset opiskelivat englantia viisi kertaa viikossa vapaaehtoistyöläisten voimin. Heillä oli omat sängyt ja leikkialueet. Seinältä löytyi jokaisen lapsen kuva, jossa luki lapsen nimi, lempiasia ja tulevaisuuden toiveammatti.

Mun kädet täris ja silmät vetisenä yritin pidätellä tunteitani. Mua sattu sisimmissä ihan uskomattoman paljon, mutta toisaalta sydäntä lämmitti tietoisuus näitten lasten mahdollisuuksista tulla miksi vaan. Lopulta saatiin tutustua näihin lapsiin, jutella ja olla vaan. Lapset tuli ilosina meijän luokse ja esitteli ittensä, kyseli kuulumisia ja ne silmät. Ne näytti niin onnellisilta. Lapset, ne vaan on niin aitoja. Jaettiin meijän ostamat herkut ja pikkasen meni villiksi tuo touhu. Yksi poiki otti ison läjän tikkareita taskuunsa ja juoksi huoneeseensa. Myöhemmin, kun mentiin kattomaan niin poika oli jakanut ottamansa herkut nuoremmille lapsille. Aaaws.

Lopuks, kun oltiin lähdössä yks tyttö nimeltään Nana halas mun jalkaa ja kiitti. Ihana tyttö. Mä polvistuin ja halasin Nanaa takasin. Lopuksi heitettiin vielä käsiläpyt portilla Nanan kanssa, kun oltiin haikein mielin lähdössä. Paikka jäi kyllä vahvasti mieleen ja pisti ajattelemaan. Päivän hyvä työ oli tehty. :)

Jouduttiin myös sanomaan heipat Tinille seuraavana aamuna. Tin jatko matkaansa Kambodzan eteläkärkeen ja me otettiin suunnaksi Thaimaa. Adjööö ja puspus Tissi-Tintsa!!!